Kurssilla opettamassa ja oppimassa

Viime viikolla alkoi koko työviikon kestävä kurssi kehitysvammaistyötä tekeville koulujen opettajille ja vapaaehtoisille kotikävijöille. Kaikki 24 kurssilaista saapuivat joka päivä paikalle ellei erityistä akuuttia muuta sattumaa tai tapahtumaa ollut.

Meitä opettajia ja ohjaajiakin oli kahdeksan  tällä kaksikielisellä kurssilla (amhara ja englanti). Kurssi oli käytäntöpainotteinen, aamupäivien teoria- ja keskusteluosuuksien jälkeen jakaannuttiin mielenkiinnolla iltapäivien työpajaryhmiin.

Työpajoissa opiskeltiin työskentelyä kehitysvammaisten oppilaiden parissa aiheina materiaalien valmistaminen, työskentelytavat ja taide; tarinoiden kertominen; musiikki ja urheilu. Tarkoituksena oli toiminnallisen työskentelyn kautta saada kurssin opiskelijat  ymmärtämään omaa osaamistaan ja sen kautta löytää työskentelyn iloa, puutteellisista aineellisista ja muista resursseista välittämättä. Tarkoitus oli myöskin muistuttaa olemassa olevien resurssien rikkaudesta;  oppilaat, kotikävijät ja opettajat näistä tärkeimmät!

Musiikkityöpajassa kokeiltiin laululeikkien lisäksi kehosoitin –improvisaatioita: taputettiin käsien lisäksi reisiä, sääriä, rintakehää ja mitä vain eri sävelkorkeista kaikupohjaa kehosta löytyikään, tömisteltiin jalkoja ja luotiin rytmisiä vuorovaikutuselämyksiä – ikään kuin tyhjästä! Kehosoittimen etuna on soittotekniikan helppo hallinta; ”soittajat” voivat täysillä antautua yhteisten impulssivirtojen vietäviksi koska soittimen hallinta luontaisesti on  tullut tutuksi muussa käytössä - päivittäin. Jännityksellä kuitenkin odottelin saisimmeko toteutettua vapautuneen improvisaation myös päätösjuhlassa – yhtään ei olisi tarvinnut epäillä! Kiitos Resonaari –koulun opettajat Helsingissä antamastanne  havaintonäytöksestä!

Tarinaryhmää ohjasivat suomalainen opettaja ja etiopialainen opettaja-sairaanhoitaja. Tarinoinnin avulla on helppo etsiä ja löytää opettamisen monia ulottuvuuksia. Vaikka etiopialaiselle perinteelle tarinointi ei olekaan vierasta, on kouluopetuksessa tukeuduttu ulkoa opiskeluun mikä on rankasti verottanut lasten ja yhteisöjen tarinoinnin luovaa taitoa. Ei kuitenkaan ollut suuri yllätys että tarinatuokioissa aika loppui armotta kesken.

Tunnustan että minäkin kuuluin niihin joiden silmiä alkoi kummasti kirvellä kurssin päätöspäivänä – yhteinen tekeminen oli tuonut hyvää oloa ja hienoja hetkiä  sekä oivalluksen siitä että tälläkin aihealueella, kehitysvammaisten kohtaamista toiminnallisesti opiskeltaessa, voimaantuminen yli suurempienkin kieli- ja kulttuurirajojen  on täysin mahdollista.

Kurssiviikkoa seuranneen viikonlopun jälkeisenä maanantaina ohjelmassa oli osuvasti projektisuunnittelua tulevan yhteistyön kehittämiseksi. Jään innolla seuraamaan Mekane Yesus kirkon ja Suomen Lähetysseuran yhteisen vaikeavammaisprojektin tulevia vaiheita.